Mensalaiset suhteessa

Älykkäiden ihmisten ihmissuhteita on tutkittu melko vähän. Tietyt tutkimuksissa korostuneet luonteenpiirteet kuitenkin antavat olettaa, että älykkäiden parisuhteissa on eroja muuhun väestöön verrattuna. Esimerkiksi älykkäiden sinkkumiesten on huomattu painottavan parinvalinnassaan keskimääräistä enemmän mahdollisen kumppanin koulutusta ja älykkyyttä kuin persoonallisuutta tai halua saada lapsia. Älykkäiden on huomattu olevan myös ystävyyssuhteissaan vähemmän läheisiä. Toisaalta älykkäät ovat herkempiä ja heillä voi olla vaikeuksia ottaa vastaan kritiikkiä.

Alankomaissa Dijkstra ym. keskittyivät tutkimaan mensalaisten parisuhteita ”Marriage and Family Review” -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”Intimate Relationships of the Intellectually Gifted: Attachment Style, Conflict Style, and Relationship Satisfaction Among Members of the Mensa Society”. Tutkimuksessa verrattiin älykkäiden parisuhteita parisuhteisiin yleensä ja keskityttiin erityisesti kahteen asiaan: lapsuudessa syntyneen kiintymyssuhteen ja ristiriitatilanteiden käsittelytyylin vaikutuksiin parisuhteen onnellisuuteen. Älykkäiden ryhmä koostui Alankomaiden mensalaisista, joista 196 vastasi verkkokyselyyn. Verrokkiryhmänä toimi 145 samaan verkkokyselyyn vastannutta alankomaalaista.

Tutkimus osoitti, että parisuhteen laatu ja tyytyväisyys parisuhteeseen eivät eronneet mensalaisten ja verrokkiryhmän välillä. Pieniä eroja löytyi kuitenkin kiintymyssuhteissa ja ristiriitatilanteiden käsittelytyylissä, sekä niiden vaikutuksessa parisuhteen onnellisuuteen.

Mensalaiset suhtautuivat ristiriitatilanteisiin verrokkiryhmää välttelevämmin ja käyttivät vähemmän integroivaa tai kompromisseja tekevää ristiriitatilanteiden ratkaisutapaa. He eivät siis pyrkineet ratkaisemaan ongelmatilanteita yhtä aktiivisesti kuin verrokkiryhmä, jolloin ongelmat saattavat jäädä kokonaan ratkaisematta. Tutkijoiden mukaan riitatilanteiden välttely saattaa liittyä siihen, että aiempien tutkimusten mukaan älykkäät suhtautuvat tunteisiinsa voimakkaammin ja ovat herkempiä. Sen vuoksi he välttelevät ristiriitoja ja niiden aiheuttamaa tunnereaktiota normaalia enemmän.

Mensalaisten ryhmässä oli myös verrokkiryhmää enemmän kiintymyssuhteessa pelokkaita ihmisiä. Pelokas kiintymyssuhde aiheuttaa suurempaa pelkoa hylätyksitulemisesta ja sitä seuraavasta surusta. Verrokkiryhmällä pelokas kiintymyssuhde vaikutti parisuhteen laatuun huonontavasti, kuten aiemmatkin tutkimukset ovat osoittaneet. Mensalaisten kohdalla vastaavuutta ei kuitenkaan löydetty. Älykkäät osasivat kumota pelokkaan kiintymyssuhteen vaikutuksen parisuhteeseen. Tutkijat arvelevat, että mensalaiset ovat oppineet käsittelemään tunteitaan ja suhtautumaan omiin epävarmuuksiinsa verrokkiryhmää paremmin, jolloin epävarmuuksien vaikutus parisuhteeseen vähenee.

Mensalaisista löytyi muutamia korostuneita ominaisuuksia, joiden voisi olettaa vaikuttavan parisuhteeseen kielteisesti. Tästä huolimatta mensalaiset arvioivat parisuhteensa yhtä onnellisiksi kuin verrokkiryhmä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että älykkäät painottavat kumppanin samaa älykkyystasoa muita enemmän ja saattavat sen seurauksena käyttää keskimääräistä enemmän energiaa sopivan kumppanin löytämiseen. Tutkijat arvelivatkin, että tämän seurauksena älykkäiden suhteissa pariskunnat sopivat keskimääräistä paremmin yhteen. Tuolloin ristiriitatilanteita tulee harvemmin ja esimerkiksi parisuhteen suuremmista linjoista löytyy helpommin yhteisymmärrys. Tutkimuksessa ei kuitenkaan selvitetty ristiriitatilanteiden määrää parisuhteissa, joten asiaa ei tässä voitu tarkemmin tutkittu.

Vaikka pieniä eroja löytyikin, suurelta osin mensalaisten ja verrokkiryhmän parisuhteet olivat hyvin samanlaisia. Esimerkiksi tutkittaessa ristiriitojen ratkaisutavan vaikutusta parisuhteen onnellisuuteen, ainoastaan pelokkaan kiintymyssuhteen kohdalla löytyi merkittävää eroa.

Intimate Relationships of the Intellectually Gifted: Attachment Style, Conflict Style, and Relationship Satisfaction Among Members of the Mensa Society. Pieternel Dijkstra, Dick P. H. Barelds, Sieuwke Ronner and Arnolda P. Naura. Merriage & Family Review, 53:3, 262-280. DOI:10.1080/01494929.2016.1177630

Miten älykkyyttä mitataan ja mitä on yleisälykkyys?

Vierailijakirjoitus: Marja-Leena Haavisto

Älykkyyden mittaaminen on aiheena vaativa, sillä pään sisäisiä ajatustoimintoja ei voida suoraan mitata, vaan ihmisen älykkyyden tavoittamiseen tarvitaan riittävän luotettavia epäsuoria menetelmiä. Jokainen älykkyystesti onkin rajattu näyte tai otos henkilön älyllisistä prosesseista mittaushetkellä. Kattava älykkyyden mittaaminen vaatisi henkilön jatkuvaa seurantaa eri tilanteissa ja laajasti eri kognitiivisten kykyjen sekä ehkä myös sosiaalisten ominaisuuksien mittaamista, riippuen mitä älykkyyteen sisällytetään.
 
Varsinaisen ensimmäisen älykkyystestin julkaisivat ranskalaiset Alfred Binet ja Theodore Simon 1905 Ranskan valtion aloitteesta erityisopetuksen tarpeessa olevien lasten tunnistamiseksi. Testi sisälsi eri-ikäisten lasten kehitystasolle soveltuvia tehtäviä, joiden ratkaisemisen perusteella voitiin määrittää lapsen kehityksellinen ikätaso. Varsinaisen älykkyysosamäärän laskemisen kehitti 1912 saksalainen psykologi William Stern. Älykkyysosamäärä laskettiin nimensä mukaan osamääränä, jossa kehityksellinen ikä jaetaan kronologisella iällä ja tulos kerrotaan 100:lla. Vaikka nykyisin käytetään myös termiä älykkyysosamäärä, tulos lasketaan hajontaan perustuvana älykkyyden tuloksena, eikä osamääränä. Älykkyystestien keskiarvotuloksena on edelleen 100.
 
Älykkyystestin kehittämisessä on monta työlästä vaihetta. Ensimmäiseksi täytyy kehittää tutkimustietoon perustuen testi, jolla mitataan juuri haluttua älykkyyden osa-aluetta tai sen ”ydintä”. Testin kehittäminen on yleensä vuosien työ, jotta siitä saadaan toimiva ja varmistetaan monin menetelmin, mitä mielessä tapahtuvia prosesseja testi mittaa. Kun testi on valmis, testataan sillä riittävän suuri ja yleensä väestöä demograafisten ominaisuuksien (kuten ikä, sukupuoli, koulutus, paikkakunta jne.) suhteen edustava joukko ihmisiä. Näin saadaan tulokset, jotka yleensä jakautuvat lähelle normaalijakauman muotoa niin, että noin 68 % sijoittuu keskitasolle, eli yhden keskihajonnan sisälle molempiin suuntiin keskiarvosta (älykkyysosamääränä 85-115). Tulos muunnetaan hajonnaksi vähentämällä henkilön testissä saamasta raakapistemäärästä koko ison otoksen keskiarvo, ja saatu tulos jaetaan koko otoksen keskihajonnalla. Näin saadaan keskihajontaan perustuvat tulokset, joiden keskiarvo on 0 ja vaihteluväli on yleensä noin -4 ja 4 välillä. Keskihajontaan perustuva tulos voidaan tämän jälkeen muuttaa mille tahansa toiselle asteikolle. Älykkyys lasketaan yleensä niin, että hajontana käytetään monissa testeissä 15 ja keskiarvo on 100. Ammattimaisesti kehitetyssä testissä on valmiiksi laskettuna muunnostaulukot eri tuloksille. Mensan jäsenyyteen vaaditaan +2 keskihajonnan päähän sijoittuva tulos (älykkyysasteikolla tulos 131).
 
Toinen ja olennainen asia onkin se, mitä itseasiassa mitataan. Englantilainen Charles Spearman julkaisi 1900-luvun alkupuolella havainnot siitä, että henkilöiden kouluaineiden tulokset korreloivat voimakkaasti keskenään. Havainto tarkoitti hänen mukaansa sitä, että esimerkiksi yhdessä oppiaineessa hyvä oppilas sijoittui myös monissa muissa aineissa suurin piirtein yhtä hyvin verrattuna muihin oppilaisiin. Tämän perusteella hän päätteli, että kouluaineissa menestymisessä vaikuttaa jokin yleinen yhteinen tekijä (g-faktori). Ajatuksen tueksi on myöhemmin saatu paljon tutkimustuloksia siitä, että erilaisissa kognitiivisissa, eli muisti- ja ajattelutoimintoja vaativissa testeissä henkilö saa samantasoisia tuloksia ja sijoittuu siis suhteessa muihin testattuihin lähes samalle tasolle. Lisäksi on paljon tietoa siitä, että ei-kielellistä päättelyä ja työmuistia vaativilla testeillä mitataan ilmeisesti älykkyyden ydinprosesseja, jotka ovat keskeisimpiä yleisen älykkyyden prosesseja. Älykkyyden tutkijat jakautuvat kuitenkin siinä, pidetäänkö älykkyyttä jakautuneena toisistaan erillisiin kykyihin, vai näkyykö se yleisälykkyytenä ja yhteisenä tekijänä henkilön eri kyvyissä. Kuitenkin tutkimusalan keskeisin Cattell-Horn-Carroll (CHC) -malli älykkyydestä sisältää sekä yleisälykkyyden (g-faktorin) että noin 10 erillisen kyvyn olemassaoloon. Malli perustuu satoihin tutkimusaineistoihin.
 
Vaikka älykkyyden perusasiat on löydetty jo yli 100 vuotta sitten, tutkimus älykkyyden periytyvyydestä, aivotoiminnoista ja ytimestä tarkentuu edelleen tutkimusmenetelmien kehityksen myötä.

Marja-Leena Haavisto, Suomen Mensa ry:n testaustoimintaa valvova psykologi

Yksilöiden älykkyys sittenkin ryhmien älykkyyden takana

Yksilöiden toimiminen ryhmässä on kiinnostanut tutkijoita pitkään. Woolley ym. julkaisivat vuonna 2010 yllättävän tutkimuksen, jonka mukaan ryhmän tehtävistä suoriutuminen ei korreloi ryhmän jäsenten älykkyyden kanssa, vaan on olemassa erillinen ryhmä-älykkyys. He löysivät ryhmän älykkyyttä selittäviksi tekijöiksi mm. naisten määrän ryhmässä, tasaisen vuorovaikutuksen ryhmän jäsenten välillä ja toisten tunteiden ymmärtämisen. Tutkimus sai paljon huomiota ja viittauksia, mutta ainoastaan yksi myöhempi tutkimus on saanut vastaavia tuloksia, ja sekin perustui verkossa tehtyihin ryhmätehtäviin eikä mitannut yksilöiden älykkyyttä.

Timothy Bates ja Shivani Gupta Edinburghin yliopistosta halusivat tutkia aihetta lisää ja he yrittivät toistaa havaitut tulokset Intelligence -lehdessä julkaistussa artikkelissaan. Tutkijat toteuttivat kolme eri koeasetelmaa, joihin osallistui yhteensä 312 koehenkilöä. He mittasivat kokeeseen osallistuneiden henkilöiden älykkyyden ja muita ominaisuuksia, sekä testasivat heistä muodostettuja ryhmiä erilaisilla ryhmätehtävillä.

Tulokset poikkesivat huomattavasti Woolleyn vastaavista. Jokaisessa erillisessä koeasetelmassa ryhmän yksilöiden älykkyydellä huomattiin olevan suuri merkitys ryhmän suoriutumiseen ja sen käytännössä selittävän ryhmien välillä havaitut erot. Huomattavaa oli myös se, että ryhmien ei todettu suoriutuvan tehtävistä yksilöitä paremmin, sillä määrällä saavutettu etu hävisi lisääntyneeseen organisointiin.

Toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa, ryhmän jäsenten sukupuolella ei havaittu olevan vaikutusta ryhmän älykkyyteen, vaan naisista, miehistä ja molemmista koostuvat ryhmät menestyivät tehtävissä yhtä hyvin. Eroa ei nähty myöskään ryhmillä, joissa ryhmän jäsenet kommunikoivat eri määrän. Yhdessä kolmesta kokeesta havaittiin, että empaattisuudella oli positiivinen vaikutus suoriutumiseen tietyssä osakokeessa, mutta ei yleisesti. Kahdessa muussa vastaavaa korrelaatiota ei löytynyt.

Yhteenvedossa tutkijat suhtautuvat skeptisesti erillisen ryhmän älykkyyden ja toimivuuden testaamiseen. Parhaan tuloksen ryhmälle saa luultavasti mahdollistamalla sen yksittäisille jäsenille olosuhteet parhaaseen suoritukseen, sekä kannustamalla yhteistyöhön. Tutkimuksessa käytetyt ryhmät olivat kuitenkin pieniä ja toimivat vain lyhyen aikaa: tuloksia ei voi yleistää suurempiin ryhmiin, joilla on pitkäaikaisia yhteisiä tavoitteita. Tuollaisia ryhmiä on esimerkiksi työpaikoilla ja armeijassa.

Timothy C. Bates and Shivani Gupta: Smart groups of smart people: Evidence for IQ as the origin of collective intelligence in the performance of human groups. Intelligence, in press. doi:10.1016/j.intell.2016.11.004