Aihearkisto: Yleinen

Kasvaako älykkyys sukupolvien myötä?

Vierailijakirjoitus: Marja-Leena Haavisto

Olemmeko älykkäämpiä kuin 1900-luvun alkupuolen ihmiset? Ja ovatko lapsemme keskimäärin vieläkin älykkäämpiä kuin me? Jos näin on, millä kehitystä voisi selittää?

Ensimmäinen tutkimuksessa raportoitu havainto älykkyystason paranemisesta sukupolvesta toiseen on julkaistu 1948. Tuolloin Yhdysvaltain armeijan lukutaitoisille tarkoitetussa älykkyystestissä tulokset olivat parantuneet selvästi ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana testattujen välillä. Myöhemmin 1970-luvulla tunnettu älykkyystutkija ja testien kehittäjä Robert Thorndike julkaisi havaintoja, joiden mukaan erityisesti esikouluikäisten keskimääräinen älykkyysosamäärä oli noussut 1930- ja 1970-lukujen välissä kymmenellä pisteellä, arvosta 100 arvoon 110. Testejä kehittäville psykologeille ilmiö oli jo tuttu, mutta se nimettiin Flynn-efektiksi moraali- ja politiikan filosofi James Flynnin julkaistessa 1980-luvulla analyysit älykkyystestien muutoksista Yhdysvalloissa ja 13 muussa maassa. Flynn havaitsi yleisimmin käytettyjen älykkyystestien tuloksissa tapahtuneen selkeää nousua, varsinkin alle 20-vuotiailla. Suurimmat muutokset tulivat esiin ei-kielellisissä testeissä.

Testitulosten paranemisella tarkoitetaan tarkemmin sitä, että jos nykyisin käytössä olevalla testillä testatut henkilöt tekevät noin vuoden päästä saman testin vanhemman version, he saavat todennäköisesti paremman tuloksen vanhalla testillä kuin uudella. Vanhemmasta testistä paremman tuloksen saaminen selittyy sillä, että tuloksen laskemiseen ja vertaamiseen käytetty väestöä edustava normiaineisto on kerätty yleensä vanhemman sukupolven väestöstä kuin mitä testattava edustaa.

Flynnin 1980-luvun julkaisujen jälkeen ilmiötä on tutkittu paljon ja tutkimusasetelmat sekä tutkimusten laatu vaihtelevat suuresti. Osassa tutkimuksista vertaillaan muun muassa eri maiden älykkyystason kasvua hyvin eri ikäisillä ja otoksiin sisältyvien ihmisten lukumäärät vaihtelevat paljon, eikä näitä tekijöitä ole huomioitu analyyseissä tai tulosten tulkinnassa. Tutkimuksissa on saatettu myös vertailla erilaisten testien tuloksia keskenään, jolloin tietyn testin muutokset tai testityyppi sinällään saattavat vaikuttaa havaittuun älykkyystason muutokseen. Yleisesti vaikuttaa siltä, että älykkyystesteistä keskimäärin saadut pistemäärät ovat nousseet voimakkaimmin 1960-luvulle saakka, mutta nousu on hidastunut jatkuvasti erityisesti 1970-luvun puolesta välistä saakka. Flynnin keräämien tutkimusten perusteella hän oletti, että älykkyystaso nousee noin 3 älykkyysosamääräpistettä vuosikymmenessä. Nykyisten tutkimusten perusteella useista eri tutkimuksista laskettu keskimääräinen älykkyysosamäärän nousu on ollut vähäisempää kuin Flynnin alkuperäinen arvio, noin <1 pisteestä 2 pisteeseen vuosikymmenessä. Useissa länsimaissa, kuten Norjassa ja Tanskassa, älykkyystestien pistemäärien on havaittu laskeneen 2000- luvulla.

Kiinnostava kysymys onkin, mistä älykkyysosamääräpisteiden nousu tai lasku johtuu? Tutkijoiden ilmeisin selitys on yhteiskunnan muutokset. Muun muassa työelämässä ja koulussa vaatimukset ovat muuttuneet käden taidoista ja konkreettisesta ajattelusta abstraktin ajattelun ja päättelyn korostamiseen, mikä on nostanut aikaisemmin keskimääräistä pistemäärää. Lapsen kehityksen kannalta jo esikouluissa on huomattavasti virikkeellisempää ja oppimiseen tähtäävää toimintaa kuin aikaisemmin oli vastaavan ikäisille lapsille. Tiedonkäsittelystä on tullut myös intensiivisempää ja jatkuvaa teknologian kehityksen myötä. Aikaisempien vuosikymmenten ravitsemuksen muutoksilla voi olla vaikutusta aivojen kehitykseen ja vaikutukset saattavatkin näkyä Flynn-efektin heikkenemisenä ja loppumisena. Myös perimän muutoksilla voi olla vaikutuksia Flynn-efektiin, mutta suoraa näyttöä tästä ei ole. Testejä on muokattu ja kehitetty aikojen kuluessa, eivätkä ne välttämättä ole keskenään vertailukelpoisia. Tutkijoita askarruttaakin, mittaavatko uudet testit enää samaa asiaa kuin vanhat. Merkittävät muutokset testeissä saattavat vaikuttaa niistä saataviin tuloksiin. Lopullista tai yksiselitteistä vastausta älykkyystestien pistemäärien muutoksiin vuosikymmenten aikana ei siis ole vielä löydetty.

Marja-Leena Haavisto, Suomen Mensa ry:n testaustoimintaa valvova psykologi

Mensalaiset suhteessa

Älykkäiden ihmisten ihmissuhteita on tutkittu melko vähän. Tietyt tutkimuksissa korostuneet luonteenpiirteet kuitenkin antavat olettaa, että älykkäiden parisuhteissa on eroja muuhun väestöön verrattuna. Esimerkiksi älykkäiden sinkkumiesten on huomattu painottavan parinvalinnassaan keskimääräistä enemmän mahdollisen kumppanin koulutusta ja älykkyyttä kuin persoonallisuutta tai halua saada lapsia. Älykkäiden on huomattu olevan myös ystävyyssuhteissaan vähemmän läheisiä. Toisaalta älykkäät ovat herkempiä ja heillä voi olla vaikeuksia ottaa vastaan kritiikkiä.

Alankomaissa Dijkstra ym. keskittyivät tutkimaan mensalaisten parisuhteita ”Marriage and Family Review” -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”Intimate Relationships of the Intellectually Gifted: Attachment Style, Conflict Style, and Relationship Satisfaction Among Members of the Mensa Society”. Tutkimuksessa verrattiin älykkäiden parisuhteita parisuhteisiin yleensä ja keskityttiin erityisesti kahteen asiaan: lapsuudessa syntyneen kiintymyssuhteen ja ristiriitatilanteiden käsittelytyylin vaikutuksiin parisuhteen onnellisuuteen. Älykkäiden ryhmä koostui Alankomaiden mensalaisista, joista 196 vastasi verkkokyselyyn. Verrokkiryhmänä toimi 145 samaan verkkokyselyyn vastannutta alankomaalaista.

Tutkimus osoitti, että parisuhteen laatu ja tyytyväisyys parisuhteeseen eivät eronneet mensalaisten ja verrokkiryhmän välillä. Pieniä eroja löytyi kuitenkin kiintymyssuhteissa ja ristiriitatilanteiden käsittelytyylissä, sekä niiden vaikutuksessa parisuhteen onnellisuuteen.

Mensalaiset suhtautuivat ristiriitatilanteisiin verrokkiryhmää välttelevämmin ja käyttivät vähemmän integroivaa tai kompromisseja tekevää ristiriitatilanteiden ratkaisutapaa. He eivät siis pyrkineet ratkaisemaan ongelmatilanteita yhtä aktiivisesti kuin verrokkiryhmä, jolloin ongelmat saattavat jäädä kokonaan ratkaisematta. Tutkijoiden mukaan riitatilanteiden välttely saattaa liittyä siihen, että aiempien tutkimusten mukaan älykkäät suhtautuvat tunteisiinsa voimakkaammin ja ovat herkempiä. Sen vuoksi he välttelevät ristiriitoja ja niiden aiheuttamaa tunnereaktiota normaalia enemmän.

Mensalaisten ryhmässä oli myös verrokkiryhmää enemmän kiintymyssuhteessa pelokkaita ihmisiä. Pelokas kiintymyssuhde aiheuttaa suurempaa pelkoa hylätyksitulemisesta ja sitä seuraavasta surusta. Verrokkiryhmällä pelokas kiintymyssuhde vaikutti parisuhteen laatuun huonontavasti, kuten aiemmatkin tutkimukset ovat osoittaneet. Mensalaisten kohdalla vastaavuutta ei kuitenkaan löydetty. Älykkäät osasivat kumota pelokkaan kiintymyssuhteen vaikutuksen parisuhteeseen. Tutkijat arvelevat, että mensalaiset ovat oppineet käsittelemään tunteitaan ja suhtautumaan omiin epävarmuuksiinsa verrokkiryhmää paremmin, jolloin epävarmuuksien vaikutus parisuhteeseen vähenee.

Mensalaisista löytyi muutamia korostuneita ominaisuuksia, joiden voisi olettaa vaikuttavan parisuhteeseen kielteisesti. Tästä huolimatta mensalaiset arvioivat parisuhteensa yhtä onnellisiksi kuin verrokkiryhmä. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että älykkäät painottavat kumppanin samaa älykkyystasoa muita enemmän ja saattavat sen seurauksena käyttää keskimääräistä enemmän energiaa sopivan kumppanin löytämiseen. Tutkijat arvelivatkin, että tämän seurauksena älykkäiden suhteissa pariskunnat sopivat keskimääräistä paremmin yhteen. Tuolloin ristiriitatilanteita tulee harvemmin ja esimerkiksi parisuhteen suuremmista linjoista löytyy helpommin yhteisymmärrys. Tutkimuksessa ei kuitenkaan selvitetty ristiriitatilanteiden määrää parisuhteissa, joten asiaa ei tässä voitu tarkemmin tutkittu.

Vaikka pieniä eroja löytyikin, suurelta osin mensalaisten ja verrokkiryhmän parisuhteet olivat hyvin samanlaisia. Esimerkiksi tutkittaessa ristiriitojen ratkaisutavan vaikutusta parisuhteen onnellisuuteen, ainoastaan pelokkaan kiintymyssuhteen kohdalla löytyi merkittävää eroa.

Intimate Relationships of the Intellectually Gifted: Attachment Style, Conflict Style, and Relationship Satisfaction Among Members of the Mensa Society. Pieternel Dijkstra, Dick P. H. Barelds, Sieuwke Ronner and Arnolda P. Naura. Merriage & Family Review, 53:3, 262-280. DOI:10.1080/01494929.2016.1177630

Miten älykkyyttä mitataan ja mitä on yleisälykkyys?

Vierailijakirjoitus: Marja-Leena Haavisto

Älykkyyden mittaaminen on aiheena vaativa, sillä pään sisäisiä ajatustoimintoja ei voida suoraan mitata, vaan ihmisen älykkyyden tavoittamiseen tarvitaan riittävän luotettavia epäsuoria menetelmiä. Jokainen älykkyystesti onkin rajattu näyte tai otos henkilön älyllisistä prosesseista mittaushetkellä. Kattava älykkyyden mittaaminen vaatisi henkilön jatkuvaa seurantaa eri tilanteissa ja laajasti eri kognitiivisten kykyjen sekä ehkä myös sosiaalisten ominaisuuksien mittaamista, riippuen mitä älykkyyteen sisällytetään.
 
Varsinaisen ensimmäisen älykkyystestin julkaisivat ranskalaiset Alfred Binet ja Theodore Simon 1905 Ranskan valtion aloitteesta erityisopetuksen tarpeessa olevien lasten tunnistamiseksi. Testi sisälsi eri-ikäisten lasten kehitystasolle soveltuvia tehtäviä, joiden ratkaisemisen perusteella voitiin määrittää lapsen kehityksellinen ikätaso. Varsinaisen älykkyysosamäärän laskemisen kehitti 1912 saksalainen psykologi William Stern. Älykkyysosamäärä laskettiin nimensä mukaan osamääränä, jossa kehityksellinen ikä jaetaan kronologisella iällä ja tulos kerrotaan 100:lla. Vaikka nykyisin käytetään myös termiä älykkyysosamäärä, tulos lasketaan hajontaan perustuvana älykkyyden tuloksena, eikä osamääränä. Älykkyystestien keskiarvotuloksena on edelleen 100.
 
Älykkyystestin kehittämisessä on monta työlästä vaihetta. Ensimmäiseksi täytyy kehittää tutkimustietoon perustuen testi, jolla mitataan juuri haluttua älykkyyden osa-aluetta tai sen ”ydintä”. Testin kehittäminen on yleensä vuosien työ, jotta siitä saadaan toimiva ja varmistetaan monin menetelmin, mitä mielessä tapahtuvia prosesseja testi mittaa. Kun testi on valmis, testataan sillä riittävän suuri ja yleensä väestöä demograafisten ominaisuuksien (kuten ikä, sukupuoli, koulutus, paikkakunta jne.) suhteen edustava joukko ihmisiä. Näin saadaan tulokset, jotka yleensä jakautuvat lähelle normaalijakauman muotoa niin, että noin 68 % sijoittuu keskitasolle, eli yhden keskihajonnan sisälle molempiin suuntiin keskiarvosta (älykkyysosamääränä 85-115). Tulos muunnetaan hajonnaksi vähentämällä henkilön testissä saamasta raakapistemäärästä koko ison otoksen keskiarvo, ja saatu tulos jaetaan koko otoksen keskihajonnalla. Näin saadaan keskihajontaan perustuvat tulokset, joiden keskiarvo on 0 ja vaihteluväli on yleensä noin -4 ja 4 välillä. Keskihajontaan perustuva tulos voidaan tämän jälkeen muuttaa mille tahansa toiselle asteikolle. Älykkyys lasketaan yleensä niin, että hajontana käytetään monissa testeissä 15 ja keskiarvo on 100. Ammattimaisesti kehitetyssä testissä on valmiiksi laskettuna muunnostaulukot eri tuloksille. Mensan jäsenyyteen vaaditaan +2 keskihajonnan päähän sijoittuva tulos (älykkyysasteikolla tulos 131).
 
Toinen ja olennainen asia onkin se, mitä itseasiassa mitataan. Englantilainen Charles Spearman julkaisi 1900-luvun alkupuolella havainnot siitä, että henkilöiden kouluaineiden tulokset korreloivat voimakkaasti keskenään. Havainto tarkoitti hänen mukaansa sitä, että esimerkiksi yhdessä oppiaineessa hyvä oppilas sijoittui myös monissa muissa aineissa suurin piirtein yhtä hyvin verrattuna muihin oppilaisiin. Tämän perusteella hän päätteli, että kouluaineissa menestymisessä vaikuttaa jokin yleinen yhteinen tekijä (g-faktori). Ajatuksen tueksi on myöhemmin saatu paljon tutkimustuloksia siitä, että erilaisissa kognitiivisissa, eli muisti- ja ajattelutoimintoja vaativissa testeissä henkilö saa samantasoisia tuloksia ja sijoittuu siis suhteessa muihin testattuihin lähes samalle tasolle. Lisäksi on paljon tietoa siitä, että ei-kielellistä päättelyä ja työmuistia vaativilla testeillä mitataan ilmeisesti älykkyyden ydinprosesseja, jotka ovat keskeisimpiä yleisen älykkyyden prosesseja. Älykkyyden tutkijat jakautuvat kuitenkin siinä, pidetäänkö älykkyyttä jakautuneena toisistaan erillisiin kykyihin, vai näkyykö se yleisälykkyytenä ja yhteisenä tekijänä henkilön eri kyvyissä. Kuitenkin tutkimusalan keskeisin Cattell-Horn-Carroll (CHC) -malli älykkyydestä sisältää sekä yleisälykkyyden (g-faktorin) että noin 10 erillisen kyvyn olemassaoloon. Malli perustuu satoihin tutkimusaineistoihin.
 
Vaikka älykkyyden perusasiat on löydetty jo yli 100 vuotta sitten, tutkimus älykkyyden periytyvyydestä, aivotoiminnoista ja ytimestä tarkentuu edelleen tutkimusmenetelmien kehityksen myötä.

Marja-Leena Haavisto, Suomen Mensa ry:n testaustoimintaa valvova psykologi